Faktaa vai Fiktiota

Proteiinivillitys on käynyt kuumana jo muutaman vuoden ajan. Etenkin himoliikkujat ja laihduttajat ovat hurahtaneet runsasproteiiniseen ruokavalioon, jota saatetaan täydentää lisäravinneproteiineillakin. Eikä mikään ihme, sillä proteiineja toki tarvitaan lihasmassan kasvattamiseen ja ylläpitoon, ja ne pitävät nälän mukavasti loitolla. Mielikuva proteiinien tarpeesta jää useiden mielessä tälle tasolle, mutta proteiinit toimivat uskomattoman monissa muissakin ihmiskehon tehtävissä. Proteiineja on kehomme joka solussa ja solun kaikissa osissa. Yhdessä solussa voi olla jopa tuhansia erilaisia proteiineja hoitamassa jokainen omaa tärkeää tehtäväänsä.

Ravinnosta saatavat proteiinit pilkotaan ruuansulatuskanavassa aminohapoiksi, joista muokataan geenien sisältämän DNA:n ohjeiden mukaan kehon rakennuspalikoita. Proteiinien avulla ilmennetään näin koko geneettinen informaatiomme, joka toimii ohjekirjana kehon jokaisen yksityiskohdan rakenteen ja toiminnan aikaansaamiseksi. Erityismaininnan ansaitseva proteiiniryhmä on entsyymit, jotka mahdollistavat kehomme lähes jokaisen biokemiallisen reaktion tapahtumisen. Esimerkiksi aineenvaihdunnassa ravintoaineita ei saataisi elimistön käyttöön ilman entsyymejä läheskään järkevällä nopeudella, eikä uusien proteiinien syntetisointi DNA:n ohjeiden perusteella onnistuisi ilman reaktioita ohjaavia entsyymejä. Proteiinituotanto siis ruokkii itse itseään tehden samalla koko monimutkaisen koneistomme toiminnan mahdolliseksi.

Proteiinien tärkeydestä ruokavaliossa ei siis voi kiistellä. Monilla proteiinihuuma on mennyt kuitenkin jo hieman liiankin pitkälle, ja proteiineja tankataan reilusti yli oman tarpeen (normaalitarve n. 1,1–1,3 g/kg/vrk, paljon liikkuvilla 1,4–1,8 g/kg/vrk). Vaikka runsaasti liikkuvilla ja lihasmassaa kasvattavilla proteiinintarve onkin suurentunut, ei näitä biomolekyylimaailman supersankareita kannata popsia ylen määrin. Proteiinitankkauksen haitoista puhuminen jää usein sen hehkutuksen jalkoihin, ja monesti mainitaan vain, että ylimääräisestä proteiinin syönnistä ei ole hyötyä. Tällöin jää helposti mielikuva, että ylimääräiset proteiinit uiskentelevat kiltisti ulos elimistöstä koskemattomina. Asia ei kuitenkaan ole läheskään näin yksinkertainen.

Joskus nousee esille liiallisen proteiininsaannin aiheuttama painonnousu, joka ei johdu pelkästään pullottavista lihaksista, vaan aivan muualle kertyneestä massasta. Ylimääräisiä proteiineja ei pystytä varastoimaan kehoon, joten ne pilkotaan pieniksi osiksi ja käytetään energiantuotantoon. Aminohappojen hiiliketjurungot päätyvät sitruunahappokierron eli solujen energia-aineenvaihdunnan tärkeän kulmakiven välituotteiksi ja sitä kautta elimistön käytettäväksi energiaksi. Energiaa tuotetaan kuitenkin vain elimistön tarvitsema määrä, joten ylimääräisistä välituotteista syntetisoidaan glukoosia, joka varastoidaan glykogeenina. Elimistölle on kuitenkin tehokkaampaa säilöä energiaa rasvoina kuin hiilihydraatteina, joten lopulta ylimääräisten proteiinien sisältämä energia päätyy rasvana huolella rakennetun sixpackin peitoksi.

Harvemmin mainittu proteiinien ahmimisen haittapuoli on elimistön kuivuminen, joka silloinkin jää vain maininnan tasolle ilman sen kummempia selittelyjä. Kyseessä on proteiinien rakennusosien eli aminohappojen sisältämän typen poistaminen elimistöstä ja sen aiheuttama virtsan määrän lisääntyminen. Kun aminohapot pilkotaan ja niiden hiiliketjurunko päätyy sitruunahappokiertoon tai glukoosin syntetisointiin, jää jäljelle typpeä sisältävä aminoryhmä (-NH2). Jos aminoryhmää ei tarvita uusien aminohappojen tai muiden typpipitoisten yhdisteiden syntetisointiin, kuten hyvin runsasproteiinisessa ruokavaliossa tilanne usein on proteiiniylimäärän takia, täytyy typpi poistaa elimistöstä. Elimistö ei pysty hyödyntämään typpiylimäärää, ja mikäli typpeä pääsee kertymään hyvin suuria määriä, voi seurauksena olla äärimmillään jopa ammoniakkimyrkytys. Tämän estämiseksi keholla on kuitenkin konstinsa, nimittäin typen erittäminen ureaan ja sitä kautta virtsaan. Mitä suurempi määrä typpeä päätyy proteiineista eritettäväksi, sitä enemmän tuotetaan virtsaa, jonka mukana elimistöstä poistuu normaalia enemmän vettä. Tästä siis johtuu runsasproteiinisen ruokavalion mahdollisesti lisäämä janon tunne, ja ilman vedenjuonnin lisäämistä elimistö vähitellen kuivuu.

Vaikka proteiinit ovat kiistatta elintärkeitä ja korvaamattomia supermolekyylejä sekä kuntoilijan unelmaravintoa lihaksia kasvattavan vaikutuksen ja pitkään säilyvän kylläisyyden tunteen vuoksi, ei kannata täysin sokaistua niiden loistosta. Elimistö on niin järkevä kokonaisuus, että se osaa käyttää ravintomme hyvin tehokkaasti hyödyksi. Tämän takia proteiiniylimääriä ei suinkaan heitetä hukkaan, vaikka se saattaisikin olla kätevä vaihtoehto, ja proteiineja voisi lapata suuhunsa varmuuden vuoksi reilulla kädellä. Energia ylimääräisistä proteiineista napataan talteen, varastoidaan rasvakudokseen, ja loppuosa pilkotuista proteiineista poistuu elimistöstä imien vettä mukanaan. Ei kuulostakaan enää niin loistokkaalta. Ravitsemussuositusten mukaisista proteiinimääristä kannattaa siis huolehtia varmistaakseen riittävän ja monipuolisen proteiininsaannin ja välttääkseen suurista ylimääristä aiheutuvat haitat. Kuten monen muunkin ravintoaineen kohdalla, kohtuus on valttia myös proteiinien syömisessä.

 

Enni Makkonen

Kirjoittaja on BioMediTechin bioteknologian opiskelija.

 

Lähteet:

  • L. Nelson, M.M. Cox, Lehninger Principles of Biochemistry, Sixth edition, 2013
  • http://www.valio.fi/ammattilaiset/ravitsemus_ja_terveys/paljonko-proteiinia-tarvitaan/

Kuva: Miika Fadjukov